Pääsiäisen pataa

Pääsiäinen on juhlaruoiltaan vapaampi kuin joulu. Mämmiä ja muita kylmiä ruokia syötiin perinteisesti pitkänäperjantaina, kun ei saanut uuniin tehdä tulia eikä muutenkaan toimittaa askareita. Kustaa Vilkuna Vuotuisessa ajantiedossaan kiteyttää pitkäperjantain paaston ajan ja piinaviikon kärsimyspuolen huipentumaksi.

Lapsena kun kello löi pitkänperjantain iltana kuusi, helpotus valtasi mielen. Hiljaisuuden ja toimettomuuden piinasta oli päästy. Suorastaan syntisenä muistan teiniajoilta erään pitkänperjantain, jolloin oltiinkin kavereiden kanssa ja peräti polkupyöräiltiin ympäri kaupunkia. Naurettiinkin varmaan niin, että hampaat näkyivät, mikä Vilkunan mukaan oli synnintekoa.

Pääsiäispäivän herkkuaamiainen maalattuine kananmunineen ja suklaamunineen oli sitten ilon huipentuma. Munilla oli koristeltu kotia kyllä jo koko pääsiäistä varten ennen pitkäperjantaitakin. Eräänä vuonna taitava taiteellinen sisareni puhallutti tyhjiksi kananmunia. Kuoret hän maalasi liturgisen violettipohjaisiksi ja koristeli valkoisilla graafisilla kuvioilla. Hauraat munat ripustettiin kattokruunuun arvokkaasti juhlistamaan uudelleen syntymisen ja ylösnousemuksen ihmettä.

Kunnes eräänä pääsiäisenä ystäväni tulla tupsahti kylään, kysyi nopeasti  ”Onko nää oikeita” ja siinä samassa hetkessä kuului raks, kun yksi munista räsähti hänen kokeilevissa sormissaan säpäleiksi. No, sirpaleet tuottavat onnea – ja muisto elää ikuisesti.

Suklaamunat olivat ja ovat yhteisiä eurooppalaisille. Suomessa on tottunut pieniin oikeita munia muistuttaviin mignoneihin ja korkeintaan nyrkin kokoisiin munasiin. Italiassa suklaamunat ovat valtavia; ne täyttävät melkein sylin. Sellaisen syliinsä saaminen on onnen huippu. Melkein huoneen kokoisenkin koristellun suklaamunan näin Venetsiassa suklaanäyttelyssä. 

Kuinkahan suuri on sormus, joka löytyy huoneen kokoisesta suklaamunasta? Vai onko sen sisällä jokin ihmisen kokoinen miniatyyrisatuhahmo tai peräti ferrari tai alfa romeo? Sisältönä tuskin on kuitenkaan karitsaa.

1970-luvulla ei syöty lammasta. Lammasbuumi taisi alkaa 1990-luvulla, mutta 1970-luvulla lammasta ei ensinnäkään saanut mistään  ja jos sai, se maistui märiltä villasukilta. Sen sijaan perheissä oli erilaisia pääsiäisherkkuja. Maalla lapsuutensa viettänyt muistaa syöneensä juuri teurastetun vasikan munuaisia, herkku, joka ei ihan ensimmäiseksi liity pääsiäismielikuviin.

Meidän perheessä oli tapana syödä kanaa tai broileria, jos 1970-luvulla oli jo broilereita. Joka tapauksessa pääsiäiseen kuului kokonainen uunissa paistettu lintu. Italiassa asuessani noudatin kotimaan ja kodin perinnettä tarjoamalla italialaiselle ystävälle kanaa – ja ruokavalinta vaikutti lähinnä pyhäinhäväistykseltä karitsatraditioon tottuneelle.

Kanaa tai broileria currylla keltaiseksi värjätyn riisin kanssa – siinä pääsiäisen keltainen ateria, uuden elämän ja kevään symboli. Broilerista voi näin vielä kylmänä vuodenaikana, kun lumi peittää edelleen kukat laaksosessa eikä oikein usko siihen, että lumen taju voisi hellittää, valmistaa lämmittävän mutta silti keväisen padan. 

Väriä pataan

Värikäs kanapata

neljälle

4 broilerin rintaleikettä

3 isoa porkkanaa

3 pientä sipulia

3 pientä punaista paprikaa

1 pieni vahva pippuripaprika

nippu korianteria

1 rkl hunajaa

2 - 3 tl merisuolaa

oliiviöljyä

vettä

Pilko porkkanat, paprikat ja sipulit isoiksi paloiksi. Paista ne oliiviöljyssä: ensin porkkanat, sitten sipulit ja paprikat. Lisää öljyyn pippuripaprikan palko ilman siemeniä antamaan tulisuutta. Laita vihannekset uunipataan ja lisää päälle 1 tl suolaa ja 1 rkl hunajaa.

Pilko maustamattomat rintaleikkeet puoliksi. Paista niiden kaikki pinnat kiinni paistinpannulla miedolla tulella. Lisää paistetut kananpalat vihannesten päälle uunipataan. Huuhtele paistinpannu kiehuvalla vedellä ja lisää kiehuva vesi pataan. Ripottele kananpalojen päälle suolaa 1 – 2 tl. 

Korianteri maustaa miedosti; pippuripaprika tuo makuun takapotkua.

Lisää pataan korianterinippu. Paista kannen alle noin tunti, puolitoista.

Nauti sellaisenaan karppaajan ateriana tai keitetyn riisin/perunoiden kanssa. Riisin voi värjätä keltaiseksi keitinveteen lisätyllä currylla tai sahramilla.

Padassa värien harmoniaa.

Tyhjennystä ja täyteyttä: lohisalviapasta

Kulttuurin tuottaminen ja nauttiminen on touhukasta toimintaa ja siirtymistä nopeasti paikasta toiseen, jos haluaa täyttää elämänsä ja aivonsa uusilla ajatuksilla. Luopua vasemman etuotsalohkon kontrollista ja vapauttaa luovuutensa.

Jääkaapin tyhjentäminen ja siivoaminen, samoin kuin aivojen nollaaminen ovat mahdollisuuksia uuden tekemiselle. Säästäväisen ihmisen jääkaapista löytyi pussikaupalla kuivia juustonjämiä, muinaisia ruokasuunnitelmia varten hankittuja vihanneksia, homekerroksen peittämiä hillopurkin pohjia. Mikä vapautus, kun sai heittää ne surutta biojätteisiin ja ottaa uudeksi  periaatteekseen sen, että syö sen, minkä hankkii.

Yhden ihmisen talouteen on vain hankala hankkia juuri sopivia annoksia, jos kokkaa itse eikä suostu valmisruokien samankaltaiseen makumaailmaan. Graavia lohta saa onneksi 150 gramman pakkauksissa pikaillalliseksi lähikaupasta, joka on auki klo 23:een ja jonne ehtii iltaisten kulttuuririentojen jälkeenkin.

Italialaiset ovat mestareita kehittämään nopeita, yksinkertaisia pastakastikkeita. Kaikkein yksinkertaisimmillaan kastike on öljyä, valkosipulia ja pippuripaprikaa. Tulisen pikanttia piristystä.

Oma pikakastikkeeni ja aromaattinen herkkuni on lohisalviakastike. Salvian huumaava tuoksu leviää keitettäessä kotiin, se rauhoittaa kiireen, tuo lämmön ja elvyttää elämän.

Aivot nollautuvat illalla rauhalliseen vaikkakin pikaisesti valmistettuun illalliseen. Samalla tavalla sanoista ja puheesta rasittuneet aivot saavat lepoa ja virkistystä musiikista. 

Lohisalviakastíkkeen seuraksi sopivat kevätsävelet, kuten Anton Dvorakin energinen 9. sinfonia Uudesta maailmasta, jonka Helsingin kaupunginorkesteri soitti perjantaina 15.3. Orkesteri soitti hurmiossa, kapellimestari Olari Elts johti orkesteria terävän säpäkkäästi, otti tehot irti omalla johtamisen teknotyylillään. Sinfonia soi päässä pitkään.

Toisaalta salvian tuoksu vie tietenkin kesään, vaikka talvea vielä eletään. Talvisen illan, mutta keväisen päivän hektisen auringonpaisteen, lumimaiseman säkenöivän kirkkauden vastavoimaksi sopii gregoriaaninen kirkkomusiikki.

Salvian ja lohen liitto on kuninkaallinen. Se vie mennessään suoralle tielle, tyhjentyneeseen mieleen ja kieleen. Illallinen ei ole oikopolku eikä päivän päätös vaan pitkän tien alku uneen ja elämään. Aivojen uudistumiseen tyhjästä taas täydeksi.

Lohisalviapasta

kaksi annosta

2 dl ruokakermaa

1 – 2 rkl juustoraastetta

150 g graavia lohta

20 salvian lehteä

Kiehauta ruokakerma, johon olet huuhtonut purkista vesitilkalla loputkin kermatipat. Lisää kermaan hiukan juustoraastetta ja salvian kuivatut lehdet kiehumaan. Keittele kastiketta kokoon.

Keitä samaan aikaan riisinuudelit tai jos syöt vehnää tai gluteenitonta pastaa spagetit tai tagliatellet al dente –kypsiksi.

Kun pasta on melkein valmista, lisää kermaan graavin lohen suikaleet. Älä lisää suolaa. Keitä hetkinen niin, että lohi säilyy kokonaisina paloina.

Kaada kastikkeen joukkoon valutetut pastat ja lämmitä kokonaisuus vielä kuumaksi kattilassa.

Tarjoile sellaisenaan ilman juustoraastetta, jonka voi kastikkeestakin jättää pois, jos kerma on kastikemaisen sakeaa ilman sitä.

 

Teetä ja kirjallisuutta

Kaunis kuppi tehostaa paranemista, hyvä kirja lisää terveyttä ja ystävältä lahjaksi saadut moninaiset teet houkuttavat teedieetille.

Talven riesat koettelevat kevätihmistä. Influenssa on kiertänyt työkavereista kummipoikaan – norovirus saanut tavallisesti sairastamattomatkin vuoteen pohjalle. Signora Salviakin on saanut osansa molemmista tai sitten jostain lievemmästä vatsapöpöstä tai sitten rajummanpuoleinen allerginen reaktio iski: Keski-Euroopassahan kukkii jo pähkinäpensas. Kova tuuli lienee tuonut siitepölyä Etelä-Suomeenkin. Jos näin on, kevään erittäin tarkan allergiaruokavalion aika on alkanut.

Huono elämä sanoo pohjoiskarjalainen, kun oikein on huonosti. Takakura, kommentoi humoristiserkkuni tautiani. Huono aihe ruokablogille, sanoisi joku. No, vatsavaivojenkin aikana on syötävä jotain, mitä pystyy, jos pystyy. Ruokablogit eivät ole kyllä mitenkään houkuttelevaa luettavaa huonoelämäisenä.

Sen sijaan Virpi Hämeen-Anttilan romaani Tapetinvärinen on oivallista luettavaa vähävointisenakin. Romaani pohtii terävästi lihavuutta, lihavana lapsena ja murrosikäisenä kasvamista.

Molemmat myös Signora Salvian kokemuksia. Vasta oikeastaan koulun terveydenhoito eli varhainen terveyskasvatus sai tuntemaan huonoa omaatuntoa lievästä tukevuudesta tai suuri- tai painavaluisuudesta, joksi geneettistä pyöreyttä voi myös nimittää. Toisaalta muistaa kyllä jo 5 – 6 -vuotiaana olleensa kilon painavampi kuin paras kaveri – tuo ilman koulun tai julkisen päivähoidon terveysvalistusta.

Samaa kuvaa Hämeen-Anttila fiktiivisesti: ” Muistan vaikka kuinka monta lihavaa aikuista, mutta lihavia lapsia oli vähän. He erottuivat muista. Heistä huolestuttiin. Sokeritauti oli uusi vaara. Heille annettiin käteen monistenippu, jonka otsikko oli ’Ohjeita laihduttaville lapsille ja nuorille’. Nipussa oli kahden sivun mittainen lista kokonaan kielletyistä ruoka-aineista. Toisinaan sallittuja oli puoli sivua. Vapaasti nautittavia oli tasan viisi. Ne olivat suola, pippuri, vesi, tee ja kahvi (ilman maitoa ja sokeria). Sitten ravitsemustiede nytkähti piirun eteenpäin ja suola siirrettiin mustalle listalle.”

Teetä siis, koska kahvi ei kuulu juomavalikoimiini. Sen lisäksi pieniä annoksia luomuriisikeksejä ja lounaaksi keitettyjä riisinuudeleita voin (rasvaa, hyi kauhistus!) ja juustoraasteen (maitorasvaa, voi hirvitys!) kanssa. Näillä herkuilla pysyy hengissä eivätkä ylävatsan lihakset joudu enemmälle koetukselle. Nehän ovat jo kipeät kuin bulimikolla: aivastaminen ja nauraminen ovat ruumista sähköiskun lailla sytkäyttäviä toimintoja.

Syntyy samalla ikään kuin paluu lapsuuteen. Riisinuudelit voin ja juuston kanssa vastaavat makaronivelliä – lapsena syötyä sairasajan ruokaa – pehmoista suloista, helposti nieltävää. Opiskeluaikoina äidiltä lahjaksi saamani  Alli Oksasen ja Liisi Harmion Kodin keittokirja nauratti, kun opettelin kokkaamaan soluasunnon keittiössä. Munalaatikko on sen mukaan ”sopivaa sairaanruokaa”. Nyt ei enää naurata. Sairaankin on saatava ruokaa – ja jos ei muuta, niin teetä sokerilla (voi voi, kohta sokeritauti uhkaa) terästettynä.

Tee- ja riisinuudelikuurilla on puolensa. Ikuisesti kilojensa kanssa elänyt, kaikista ruokarajoituksista huolimatta hyvässä lihassa elelevä menettää nopeasti elostaan kilon, kaksi. Huonosta elämästä tuleekin hyvää elämää.

Riisinuudelit voin ja juuston kanssa

riisinuudeleita

1 rkl voita/keijua/hyvää ruokaöljyä

1 rkl parmesaaniraastetta

Keitä riisinuudelit pakkauksen ohjeen mukaan. Valuta kypsät nuudelit lävikössä. Kaada takaisin kattilaan. Lisää noin ruokalusikallinen voita/keijua/hyvää ruokaöljyä. Sekoita lautasella nuudelien joukkoon juustoraastetta. Nauti kuumana.

Sopivaa sairaanruokaa.