Pyhä yksinkertaisuus: pastaa, sipulia ja kinkkua

Casarecce-pastaa, sipulia, ilmakuivattua parmankinkkua ja pecorino-juustoa.

Oi, pyhä yksinkertaisuus mitä on elämä, kun on pastaa, josta voi loihtia pienistä tarpeista herkkuaterian. Saman onnen tavoittaa kesällä uusien perunoiden kanssa: ei tarvitse paljon mitään muuta kuin perunan oman maun. 

Yksinkertaisimmillaan italialainen pasta on con olio, aglio e peperoncino eli öljyn, valkosipulin ja pippuripaprikan kanssa. Yhtä yksinkertainen annos on pastaa sipulin ja kinkun kanssa: sipulia, ilmakuivattua kinkkua ja yrttejä. Sipulin makeus ja kinkun suolaisuus tuo mieleen uusien perunoiden kesäherkut: tuoreet sipulit voissa haudutettuna ja sillit kyytiläisenä.

Pyhä yksinkertaisuus tuli vastaan myös perjantai-iltana Radion sinfoniaorkesterin konsertissa: koloratuurisopraanotaituri Anu Komsi oli lauluäänellään osa orkesteria Reimhold Glièren ja Jukka Tiensuun orkesteriteoksissa. 

Laulaja ei ole solisti vaan hänen äänensä soi yhteen koko orkesterin kanssa, välillä syntyi vuoropuhelua huilistin kanssa, välillä koko orkesteri kommentoi lauluääntä omilla huokauksillaan Tiensuun riemastuttavassa teoksessa Voice Verser. Harvemmin yleisö naurahtaa sinfoniaorkesterin konsertissa, mutta sekin ihme on koettu. Nauru oli huumoriin osallistuvaa, ei pilkkanaurua. Toisaalta nauru oli jossain määrin myös hämmennystä, tunnereaktio ensimmäisen osan melankoliaan ja suoranaiseen valittavaan masennukseen.

Konsertin johti energisesti ja iloisesti Santtu-Matias Rouvali, joka johtaessaan liikkuu kuin fauni. Hän ikään kuin tanssii johtaessaan. Samaa pyhää yksinkertaisuutta: musiikki on liike, ääniaalto, jota yhdessä kuljetaan ja jaetaan. 

Sinfoniakonserteissa ei ole tapana, että yleisö liikkuisi musiikin mukana, vaan konserteissa istutaan hiljaa paikoillaan. Vain yskäkonsertit ja loppuaplodit, jotka perjantaina olivat raivoisat ja moninkertaisen pitkät, keskeyttävät hiljaisuuden ja musiikin pyhyyden. Miksi konsertissa ei voisi liikkua? Miksei myös yleisö voisi osallistua omalla tanssillaan musiikin tuottamiin tunteisiin?

Konserttisalit on rakennettu amfiteatterimaisiksi katsomoiksi kreikkalaisen teatterirakennusperinteen mukaisesti. Entäpä jos sinfoniaorkesterin konserttisali olisi joustava tila, jossa orkesterinjohtajan tanssiin pääsisi myös yleisö osalliseksi tanssiin yhtymällä, seuraamalla esitanssijan liikehdintää ja luomalla myös omaa liikekieltä. Rouvalin tanssillinen johtamistyyli kannustaa tähän.

Orkesterinjohtaja on fauni, joka vie mukanaan myyttisen sadun ja metsän peikkojen maailmaan.

Metsän lumossa pasta maistuu tanssijalle: on aika sipulin ja kinkun – ja sen i-i-i-hanan Glutøn tuorepastan. Tällä kertaa rustica-pastaa eli maalaispastaa, hieman epämuotoista, jota voisi kutsua myös casarecceksi eli hieman kierretyksi putkeksi. Suomalaisille rusticaksi nimetyn pastan kanssa on hauska tarjota kinkkusiivuja. Muodot tukevat toisiaan – ja syntyy myös silmälle esteettinen nautinto. 

Glutzeron casarecce eli rustica-pasta: http://www.glutzero.com/freshpasta.html

Ruoka ei yksinkertaisesti ole vain suun nautinto: se on tuoksujen, katseiden ja ruumiin nautinto. Vain musiikki puuttuu.

Pastaa, sipulia ja kinkkua

2: lle

6 salottisipulia

200 g ilmakuivattua kinkkua

1 oksa rosmariinia

n. 10 salvian lehteä

ripaus sokeria

1 tl suolaa

1 rkl voita ja 1 rkl ruokaöljyä

250 g tuorepastaa, esim. Glutø rustica –tuorepasta

tarjoiluun: pecorino-raastetta

Leikkaa sipulit ohuiksi renkaiksi. Sulata paistokasarissa voita ja ruokaöljyä. Lisää yrtit ja sipulit hautumaan miedolla lämmöllä. Hauduta sipulit pehmeiksi noin 20 minuutissa.

Leikkaa ilmakuivatun kinkun viipaleet pitkittäin noin sentin levyisiksi siivuiksi. Kun sipulit ovat melkein valmiita, ripauta niille sokeria ja lisää pannun toiselle puolelle kinkkusuikaleet paistumaan.

Keitä samaan aikaan pasta. Sekoita valutettu kypsä pasta paistokasarissa paistoksen joukkoon ja pyöräytä ainekset toisiaan tukeviksi mauiksi.

Reseptin suola on tarkoitettu pastan keitinveteen. Älä lisää sipulikinkkupaistokseen suolaa, koska kinkku on jo hyvin suolaista.

Tarjoile pecorino-juuston kanssa.

Vaihtelua vappuun: Salviakalkkunaa ja kapriskastiketta

Salviakalkkunaa, hunajaisia salottisipuleita, timjamiporkkanoita ja kapriskastiketta

Vappu tulla jollottaa. Jaloin kuohuvaisin keväiseen juhlaan, kurkuin kuivin simasuiden juomalaariin. Kevätkarkelot, vappuheilat, ponipallot. Vaan missä on pieni merenneito?

Hän esiintyi Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa 25.4.2014 tulipunaisessa pyrstöleningissään, lauloi sopraanollaan sulosoinnut pienestä merenneidosta Eugen d’Albertin teoksessa Pieni merenneito. Hän, ukrainalainen Olena Tokar, ylitti laulullaan orkesterin pauhun: ”Kaikkialla ihmeellisiä kaikuja/ja suloisia lauluja!/Yhä korkeammalla säihkettä ja onnea!/ Aurinko loistaa yhä kirkkaampana. /Yhä kauemmas jäävät tuska ja maailmat/ yhä lähemmäs nousen taivaan kaaria./Halleluja kaikuu kaukaa” (J.Grun, suom. Sirpa Hietanen).

Vapun väri on kirkkaanpunainen, se on myös ylioppilaan valkoinen ja musta. Vappu on monivärinen, riemunkirjava, riemunkiljahtava.

Vappupöytä on monivärinen, riemunkirjava, riemuun kiljuttava. Vapun piknik on vihreä ja sillinharmaa, lohenpunainen, kuohuviinin keltainen ja vaaleanpunainen. Vapun väri on jonkun vapun punaisten viinipisaroiden vuosikerta valkoisella sametilla.

Sanojen ja laulujen ruusuja

Mutta missä on pieni merenneito? Se asuu Tanskan maalla, jossa on kuulemma jotain mätää –ainakin Shakespearen mukaan, joka täytti 23.4.2014 sen kunnioitettavat 550 vuotta. Kirjan ja ruusun päivänä, jolloin rynnättiin kirjakauppoihin katsomaan, kuulemaan ja ostamaan. 

Entäpä jos vappu olisikin kirjallisuuden päivä? Päivä, jona kaikki asettuvat makaamaan riippumattoihin, sänkyihin, nurmikolle, veneisiin ja kaikki lukisivat itselleen ja toisilleen ääneen.

Maailma täyttyisi sanoista, äänistä, matalista, tummista, käheistä, kirkkaista, kyyneleisistä, naurahtavista, helisevistä, paukuttavista. Sanat olisivat runoutta koko maailmalle, jossa ei olisi ukrainaa, pohjois-koreaa, venäjää, ranskaa, skotlantia, japania, islantia, boliviaa, kuubaa, mauritiusta. Olisi vain yhdessä lukevat äänet, yksi ääni yhden päivän: yksi kaunokirjallisuuden ääni, yhden pienen merenneidon ääni. Hallelujaa!

Pieni merenneito ei syö kaloja, sukulaisiaan. Hän syö maan eläviä: tällä kertaa kalkkunaa ja salviaa, kastaa linnunpalan kapriskastikkeessa, maistaa meren suolan - ja palaakin mereensä, heiluttaa takaisin kasvanutta pyrstöään ja ui kauas ulapalle. Hän laulaa.

Salviakalkkuna

1 kg kalkkunan fileerulla (verkkoon sidottu)

n. 20 tuoretta salvianlehteä

½ sitruunan mehu

4 – 6 salottisipulia

1 – 2 rkl hunajaa

1 – 2 rkl mustapippurirouhetta

1 - 2 rkl rypsiöljyä

tilkka vettä

Ota kalkkunan fileerulla jääkaapista lämpenemään huoneenlämpöön n. puoleksi tunniksi ennen kuin aloitat ruoan valmistamisen.

Kaada uunipadan pohjalle puolet rypsiöljystä ja laita kalkkunan fileerulla pataan.

Nosta kalkkunan verkkoa ja laita salvianlehdet säännöllisin välein kalkkunan pintaan siten, että salvianlehtiä on joka puolella rullaa, myös sen alla.

Kalkkunarulla salviaraidoin, hunajapisaroin

Ripottele mustapippurirouhetta samoin ympäri rullan.

Kuori salottisipulit ja puolita ne, jos ne ovat kovin suuria. Laita sipulit pataan rullan viereen.

Kaada sitruunanmehu kalkkunan päälle. Anna sen valua myös padan pohjalle. Lisää tilkkanen vettä padan pohjalle sekä loput rypsiöljystä.

Laita kalkkunarullan päälle 2 tl hunajaa ja jokaisen sipulin päälle ½ tl hunajaa.

Paista kalkkunarullaa 1 ½ tuntia tai hieman pitempään kaasu-uunissa 210 astetta, sähköuunissa 175 astetta.

Leikkaa kuumasta kalkkunasta verkko pois esimerkiksi saksilla. Kääri kalkkunarulla folioon ja anna levätä kuumassa 10 minuuttia.

Nosta sipulit kuumaa kestävään tarjoiluastiaan ja laita sipulit vielä uunin jälkilämpöön kannella peitettynä.

Tarjoile kalkkuna ja hunajaiset sipulit timjamiporkkanoiden ja kapriskastikkeen kanssa.

Kapriskastike

1 dl creme fraichea

½ dl hyvää majoneesia

½ sitruunan mehu

5 - 8 tuoretta salvianlehteä

10 – 15 kaprismarjaa (huuhtele suola pois, jos käytät italialaisia capperi sotto sale eli kapriksia suolaan säilöttynä)

Sekoita nestemäiset aineet toisiinsa. Lisää salvianlehdet pieniksi pilkottuina. Murskaa kaprismarjat pienemmiksi ja sekoita ne kastikkeeseen.

Timjamiporkkanat

http://signorasalvia.blogspot.fi/2013/01/pakkasella-hoystoja-ja-nieriaa.html

 

Artisokkakatkarapurisotto

Talviseen aikaan tuoreet ruokatarvikkeet ovat hakusessa, mutta säilötyistä ruoista saa herkkuja, kun niitä yhdistää oikein. Tuoreet artisokat ovat superherkkua, jota Suomesta saa kalliilla. Kun ne käsittelee niin, että vain sydämet jäävät jäljelle, elämä on herkkua vaan vähäistä. 

Risoton ainekset: salottisipulia, säilykeartisokkia paloiteltuina, arborioriisiä, valkoviiniä

Erään kerran löysin artisokkia Tukholmasta torilta pussillisen 10 kruunulla. Niistä halpiksista syntyi uunissa tomaattikastikkeen kanssa paistettuja. Vaan aika harvoin Suomesta artisokkia saa mistään tarjouksesta, vaikka ne herkullisia ovatkin: sekä lehdet imeskeltyinä voikastikkeen kanssa että sydämet eri tavoin valmistettuina.

Juuri nyt, kun suru ja talvi on syvimmillään, on hyvä saada nopeaa, kevyttä, kaunista ja herkullista ruokaa.

Suruhan ei tule heti rakkaimman kuoltua. Se tulee vasta kun surulle on tilaa, kun on vietetty muistotilaisuudet, annettu toisille mahdollisuus surra, elää yhdessä menetetyn hyviä hetkiä. 

Kaikkein läheisimmälle suru tulee kaiken selviämisen jälkeen, sen jälkeen, kun järkytys on laimennut ja elämän muuttumisen totuus on todellisuutta, kun ei ole toista, jolle kertoa päivän juttuja, vitsejä, ihmetyksiä, ärsytyksiä. Kun alkaa arki, jota ei yksin haluaisi aloittaa, vaikka pakko on.

Kaunis elämä ja ruoka tuovat lohtua. Ne antavat jossain määrin lupauksen siitä, että elämä jatkuu, elämä on samanlaista kuin joskus opiskeluaikoina, kun Ranskalaisen keittiön salaisuudet -kirjasta opiskelemalla teki valkoviinikastiketta keitetyn kalan seuraksi. Samassa kirjassa on hyvä ohje tuoreen artisokan käsittelyyn: lehtien irrottamiseen ja sydämen paljastamiseen. 

Samaa opettelua on elämä rakkaan menettämisen jälkeen, tosin opaskirjoja ei ole. On vain jokainen päivä elettäväksi, katsottavaksi, millaisena se avautuu.

On kirjoja lukea toisten kokemuksia; vertaiskokemuksia, mutta mikään niistä ei ole samanlainen, mikään ei ole minun kokemukseni, mikään ei vastaa täysin minun tunteitani. Tuttua on, mutta silti vierasta.

Siksi ruoka. Siksi keittiö. Siksi jatkuvuus. Ja tänään artisokkakatkarapurisottoa, johon ei liity mitään muistoja. Siksi: sillä se on uusi; reseptin poikanen on otettu taas kerran italialaisesta ruokablogista ja muokattu omaan makuun sopivaksi. Juuri minun suuhuni – ja ehkä teidänkin.

Artisokkakatkarapurisotto

Artisokkakatkarapurisotto

1,5 dl Arborio-riisiä

1 prk säilöttyjä artisokkia

180 g jäisiä katkarapuja

1 salottisipuli

1 valkosipulinkynsi

2 rkl hyvää oliiviöljyä

½ tl suolaa

2 hyppysellistä valkopippuria

2 – 3 dl kuivaa valkoviiniä, esim. Pinot grigio

2- 3 dl vettä

2 dl maukasta mietoa juustoraastetta, esim. Västerbotten-juustosta raastettua. Parmesaaniraaste on liian voimakasta.

1 rkl voita tai laktoositonta keijua

Pilko artisokan sydämet kuuteen osaan. Paista ne oliiviöljyssä. Siirrä lautaselle syrjään.

Ota samaan aikaan pakastetut isot katkaravut sulamaan (180 g).

Paista kuumassa öljyssä salottisipulisilppu. Lisää riisi kuumaan öljyyn. Varo, etteivät sipulit ja riisit pala. Lisää 3 – 4 osaan pilkottu valkosipuli joukkoon. Älä paista kovasti.

Lisää artisokkapurkin liemi risoton alkuun. Kun se on kiehunut kokoon, lisää valkoviiniä. Aina kun seos kuivuu kiehautuksesta, lisää viiniä tai vettä.

Kun riisi on kypsähköä (maistele sen al dente -astetta), lisää paistetut artisokat ja vielä kohmeiset katkaravut. Kuumenna kypsäksi.

Lisää voita tai keijua sekä juustoraaste. 

Tarjoile heti alkuruoaksi italialaiseen tapaan tai sitten suomalaiseen tapaan pääruoaksi.