Tuoksua, tulta: Kedgeree – riisiä ja kalaa

Tätä tuoksua ette saa, ellette itse valmista Intiaa kotiinne. Keittiö tulvii currya, kardemummaa, chiliä. Kuinka voikin mausteiden tuoksu tuoda mukanaan kokonaisen maailman!

Kedgree yhdistää riisiin curryn, kalan ja kananmunan.

Kedgeree on brittien siirtomaa-aikojen ruoka. Sitä sanotaan aamiaisten kuninkaaksi. Sitä syötiin Britanniassa jo kuningatar Victorian aikaan. Se on sekoitus Intiaa ja Britanniaa. Perinnetietoiset britit käyttävät siinä savustettua koljaa, jota Suomesta ei nyt ihan joka kaupasta saa. Fuusiokokit lisäävät siihen lohta – ja niin Signora Salviakin keksi käyttää graavia lohta, joka Suomessa kuuluu lähikauppojenkin valikoimiin. 

Sillä kedgeree on oikeasti yksinkertainen aamiaisruoka, joka maistuu erityisen hyvälle juhlien jälkeisenä päivänä.

Kedgeree lämmittää miedolla tulisuudellaan, se ei polta suuta, mutta tuo laiskan pintaan hien. Lomalainenkin pääsee hikoilemaan, kun sää lähinnä tuo tarpeen villa- ja sadetakille.

Baker Street 221B

Kedgereellä olisi voinut aamiaisekseen herkutella itse Sherlock Holmeskin sateisessa, vetoisessa Lontoossa, osoitteessa Baker Street 221B, jossa sijaitsee nykyisin fiktiiviselle salapoliisille omistettu museo. Se on viehättävä pieni käyntikohde turistille, joka haluaa tutustua viktoriaaniseen kaupunkielämään. 

Museoon on koottu arkeen liittyvää esineistöä ja tietysti kaikille Sherlock-faneille tärkeitä salapoliisin välineitä sekä Sherlockin tunnusmerkkejä. Museoon saa jonottaa, mutta fanit jaksavat tihkusateessakin sen noin tunnin odotuksen, joka vie, kun turistit päästetään kapeisiin portaisiin ja pieniin huoneisiin pikkuryhmissä valokuvaamaan ja nauttimaan sherlockiaanisesta fiktiosta.

Jokainen saa olla Sherlock Holmes.

Museo-opas hämmästyy ruokaturistin kysymystä: Mitä Sherlock Holmes söi aamiaiseksi? Mutta vastaus tulee sitten kuin matkalaukkuhyllyltä: Kedgereetä hän olisi voinut syödä.

Viktoriaaninen kattaus Sherlock Holmes -museossa.

On siis Sherlock Holmesin aamiaisen aika. Some kedgeree, please. Mukana myös tuoksu.

Kedgeree – riisiä ja kalaa

2 - 4 hengelle

 

2 dl basmatiriisiä

5 dl vettä

1 iso sipuli tai 4 pientä alkukesän sipulia

1 valkosipulinkynsi

n. 40 g voita

1 rkl currya

1 punainen chilipalko (mieto) leikattuna ohuiksi siivuiksi

1 kardemumman siemen murskattuna (ei välttämätön)

60 g tonnikalaa

150 g graavia lohta

nippu lehtipersiljaa tai korianteria

2 kananmunaa

Keitä basmatiriisi kypsäksi pakkauksen ohjeen mukaan ilman suolaa. Keitä samoin munat koviksi.

Pilko sipulit ja valkosipulin kynsi pieniksi paloiksi. Kuullota niitä miedolla lämmöllä runsaassa voissa.

Lisää sipulin joukkoon mausteet. Murskaa kardemumman siemen morttelissa ennen kuin lisäät sen.

Paista sipulimausteseosta niin, että mausteiden voimakas tuoksu leviää keittiöön. Lisää joukkoon tonnikala.

Lisää kypsä riisi ja sekoittele. Anna mausteiden imeytyä kunnolla riisiin. Sekoita joukkoon lehtipersilja silppuna.

Leikkaa graavista lohesta joukkoon siivuja ja anna lohipalojen kypsyä kuuman riisin seassa.

Lisää kedgereen päälle puolikkaiksi leikatut munat – ja nauti kuumana.

Jos lämmität ruokaa myöhemmin, lisää siihen lämmitettäessä voita.

 

Kesäaamuun: mozzarellamunat

Kesäaamun rauha on aamuyöstä valaisevaa päivää, aamunsarastuksessa sateen ropinaa, hiljaista venyttelyä uuteen päivään. Kesäaamu on pitkä aamiainen – ei ruohikolla, vaan keittiönpöydän ääressä, sanomalehden painomusteisessa rapinassa.

Kesän aamun ja toimeliaat ajatukset saa käyntiin aamuhaaveilun jälkeen mozzarellamunilla, joiden resepti on peräisin mistäpä muualtakaan kuin Italiasta. Mozzarellamunat sopivat siellä lounasruoaksi – ja miksei myös Suomessa kesäiseksi lounaaksi. Ne ovat herkkua myös sunnuntaiaamuna, kun on pyhä, kun on hiljaista, kun kaupungissakaan ei kuulu tavanomainen liikenteen hurina.

Mozzarellamunat: mozzarella on sulanut pehmeäksi pohjaksi munille.

Rauhaelämän aamiaiset ovat erilaisia kuin arkielämän. Niille on aikaa, niille voi kokata, ne sulostuttavat sunnuntaitunnelman, tuovat juhlamielen vatsan kautta.

Hotelliaamiaiset ovat usein samanlaisia juhla-aamiaisia. Lontoon pienessä perhehotellissa kahden kerroksen väen talossa syötiin aamiaista siinä huoneessa, jonka oli nähnyt palveluskunnan ruokasalina jo 1970-luvun Kahden kerroksen väkeä –TV-sarjassa. Sinne eri kieliä puhuvien turistien joukkoon pystyi kuvittelemaan tukevan tarmokkaan keittäjän, järjestystä pitävän hovimestarin, hupakon sisäkköapulaisen – koko hierarkian. 

Samainen TV-sarja opetti historiaa: Titanicin tuho tuli tutuksi, ensimmäinen maailmansota, jota tänä kesänä muistellaan, karmaisi, sana sufragettikin siirtyi sanavarastoon ja toi tietoisuuteen feminismin.

Nykyisessä lontoolaisessa lower ground floorin ruokasalissa palvelevat erikieliset aamiaishuoneen hoitajat. Heidän englannistaan ei tunnista aksenttia tarkasti, vaikka tietää kielen olevan heille vieras kieli. He lisäävät huomaamattomasti aamiaispöytään tarjottimella juustosiivuja ja suolaista kinkkua. He keittävät lisää kovia munia. He kaatavat kahvia turistin kuppiin ja tuovat teeturistille kannullisen teetä, joka ei ole vahvaa, ei sellaista, jota on englantilaiselta aamiaiselta odottanut. 

Hotelli onkin edullisen luokan lontoolaishotelli, siisti ja sellainen, joka sopii nukkumiseen, jonka yksinkertaisista ikkunoista vetää, jonka rakennuksen muinaisen loiston, sen yläkerran elämän, näkee matalakaiteisesta kapeasta parvekkeesta. Käytävät ovat kapeita, talon sisällä kulkevat portaat vielä kapeampia, niitä pitkin sisäköt kiiruhtivat yläkertaan ja alakertaan täysine ja tyhjine tarjottimineen.

Lontoolaisen pikkuhotellin aamiaisella ei ole munakasta, ei pekonia – on esanssin makuista marmeladia, Kellogsin maissihiutaleita, valkoistakin valkoisempaa höttöistä vehnäpaahtoleipää, joka matkakumppanin mukaan oli kuin Lidlin paahtoleipää, ja siis kotoista yleiseurooppalaista makumaailmaa. Aamiaishuoneessa on ahdasta, ahtaampaa kuin kahden kerroksen väen aikana. 

Me turistit ahtauduimme yhä tiiviimmiksi joukoiksi myös nähtävyyksissä ja Lontoon vanhassa metrossa, vähäilmaisissa tungoksisissa käytävissä, jotka saattoi myös kuvitella menneen ajan ihmisten täyttämiksi. Kun kostea villa haisi hiilipölyä, silkkisukat suhisivat loputtomissa portaissa, kun tee oli vielä vahvaa ja englantilaisen aamiaisen pekonimuru oli jäänyt aamukiireessä suupieleen.

On aamiaisen aika. 

Mozzarellamunat

4 luomukananmunaa

125 g mozzarellaa (yksi pallo)

2 rkl raastettua parmesaania tai grana padanaa

½ - 1 rkl oliiviöljyä

suolaa maun mukaan

rouhittua mustapippuria

Leikkaa mozzarellapallo ohuehkoiksi siivuiksi: yhdestä pallosta tulee 7 – 8 siivua.

Lämmitä paistinpannua miedolla lämmöllä. Paista mozzarellasiivuja oliiviöljyssä siten, että ne alkavat sulaa.

Riko hieman sulaneiden mozzarellasiivujen päälle kananmunat. Paista niin kauan, että munien valkuaiset hyytyvät.

Ripottele munien päälle suolaa ja parmesaaniraaste. Lisää tuoretta mustapippurirouhetta.

Tarjoile kuumana. Nauti kuumaa juomaa sulaneen juuston kanssa; kylmä juoma kohmettaa juuston.

Villin puutarhan satoa: fetanokkospiirakka

Fetanokkospiirakka kesän sato- ja säilöntäkauden odotuksessa

Ja niin helle joutui jo taas pohjolaan – ja huhhuh, huokaillaan. Ukkonen painostaa. Kuuma kuivaa suuta. Suolaa, suolaa, ruumis huutaa. Vettä!

Viikonlopun villin puutarhan retkeltä junatuliaisena oli iso pussillinen nokkosia, suloisia pikkuisia nokkosen taimia, jotka nekin polttavat sormia kuin hehkuvana helottava aurinko heiniä haravoivaa. Nokkoset kulkivat hattuhyllyllä kevyinä vihreinä tuliaisina. 

Polttavat tuliaiset odottavat pesemistä, juurista ja varsista puhdistamista ja ryöppäämistä.

Nokkoset odottivat seuraavaan iltaan, että pääsivät ryöpättäviksi. Koko koti sai nokkoskasteen keitinveden hajullaan, joka ei suoraan sanottuna ole mikään sulotuoksu. Sen sijaan tuoreet pikkunokkoset tuoksuvat raikkaille, ne tuoksuvat tulevalle kesälle, joka taas yhtäkkiä leimahti täyteen kukoistukseensa.

Villi puutarha on ollut hoidotta melkein kymmenen vuotta. Siellä on upeita pioneja, unikkoja ja kaiken maailman perennoja, joille ei ole nimiä – ainakaan harjoittelevien puutarhan hoitajien mielessä. Vanhoja kukkapenkkejä peitti pitkä kuiva heinä, jonka joukosta haravalla ja rapsutusharavalla etsimällä alkoi löytyä pikkuruisia taimia ja versoja. Puutarhasta on muistinvarainen kukkien kartta, mutta kartalla ei kerrota, mikä on sellainen kukka, jonka taimi on viininpunainen.

Villin puutarhan lumo on ihmeellinen. Puutarhasta tietää, että siellä on jotain pitkään kasvatettua ja hyvin hoidettua. Tuntuu siltä, että puutarhalla on salaisuus, jota se alkaa pikkuhiljaa paljastaa. Se näytti jo pääsiäisenä esiin kaivetun narsissien ja skillojen valtakunnan. Mutta se ei kerro kaikkea heti: edessä on kesän mittainen jännitys, ilo ja kasvun ihme. 

Puutarha ei kaipaa vielä uusia kasveja; vanhat haluavat nousta ensin esiin ja näyttää kauneutensa. Vettä! Vettä! Nekin huutavat helteellä, odottavat antoisaa kättä, haluavat kukoistaa niin kuin joskus ennen, kun niitä hoidettiin päivittäin. Vierestä vietiin nokkoset, juolavehnät, vuohenputket ja annettiin ylpeille kukille tilaa olla omassa ylväässä rauhassaan.

Nokkossotaa käytiin ja sitä käydään. Pikkunokkosten kitkemisestä ja muutaman nokkosen syömisestä ei taida olla paljon iloa. Ne ovat sikiävää sorttia – niitä saisi syödä joka päivä ja joka ikinen yö, jos niistä syömällä haluaisi päästä eroon. Nokkosista voisi keittää lannoitettakin, mutta keittämisen ja keitinliemen haju on niin vahva, että se on parasta tehdä kesäkeittiössä ulkotulilla.

Kerran vuodessa siis nokkosista ruokaa. Tällä kertaa piirakkaa perinteisen fetapinaattipiirakan tapaan. Se on suolaista: sopivaa helleruokaa, vaikka piirakan paistaminen helleiltana onkin hulluutta. Uuni lämmittää, ulkoilma lämmittää, ihoa polttaa vielä yhtäkkinen auringonpaiste. 

Elämä on paradoksi, mutta villin puutarhan herkkuja täytyy saada – lisääkin, jos vain annetaan. Pari kourallista nokkosia on pakkasessa; pakkasesta saa alkukesän maun pakkasessa. Huhhuh, säilöntäkausi on alkanut!

Fetanokkospiirakka (gluteeniton)

Pohja

1,5 dl hienoa riisijauhoa

1,5 dl perunajauhoa

0,5 dl maissitärkkelystä

2 dl kermaviiliä

1 kananmuna

2 tl leivinjauhetta

Sekoita jauhoihin leivinjauhe. Lisää taikinaan kermaviili ja kananmuna.

Laita taikina voideltuun piirakkavuokaan (25 cm halkaisija). Paista pohjaa noin 10 minuuttia tai kunnes pohjan pinta alkaa hieman nousta ja revetä.

Fetanokkospiirakka valmiina uuniin esipaistetulla pohjalla.

Täyte ja koristeet

200 g fetajuustoa palana

1 pienehkö kesäkurpitsa

1 sipuli

nyrkin kokoinen nyytti ryöpättyä nokkosta (n. 2 dl)

½ dl kermaa

1 kananmuna

1 tl mustapippurirouhetta

1 rkl tuoretta basilikaa

oliiviöljyä

Kuori kesäkurpitsa. Leikkaa kesäkurpitsa ensin poikittain puoliksi. Leikkaa puolikkaista ohuita siivuja, jotka laitat myöhemmin piirakan päälle. Säästä kauneimmat siivut piirakan päälle. Pilko loput kesäkurpitsasta pieniksi kuutioiksi.

Pilko sipuli pieneksi. Kuullota sipulia ja kesäkurpitsakuutioita oliiviöljyssä. Lisää joukkoon nokkosnyytti. Kun vihannekset ovat hieman kypsyneet, kaada ne sekoituskulhoon.

Soseuta vihannekset. Murustele puolet fetajuuston palasta. Sekoita vihannessoseen joukkoon ensin kerma, sitten fetamurut, mausteet ja lopuksi yksi kananmuna.

Levitä täyte esipaistetulle piirakkapohjalle. Koristele kesäkurpitsan ja fetajuuston siivuilla.

 

Paista piirakkaa vielä 15 – 20 minuuttia noin 200 asteessa (kaasu-uuni 210 astetta).

Ohje nokkosten ryöppäämiseen: http://signorasalvia.blogspot.fi/2013/06/ranskalainen-lahiruokavisiitti.html