Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa… Nurmen nukka on
valkaistu. Kaduilla voisi luistella, jos haluaisi. Jää on mustaa; siihen ei jää
jälkiä.
 |
| Spagetti alla carbonara pikkujoululahjojen keskellä. Lämmikkeeksi glögiä, jälkiruoaksi suklaasydämiä. Joulutähteä ei saa syödä; se on myrkyllinen. |
Olen kuullut talven tarinoita, erilaisia muistoja
perinteistä. Itsenäisyyspäivän perinteissä on suomalaista ruokaa, kynttilöitä,
yhteistä TV:n katselua. Minäkin televisioton asettauduin ystävien TV:n ääreen
seuraamaan Tampere-talon itsenäisyyspäivän konserttia, joka olikin tekstien ja
musiikin juhlaa. Lausutut tekstikatkelmat olivat kovin perinteisiä, vaikka mukana
olikin Kari Hotakaisen FinnHittsiä ja Rosa Liksomin Kreislandia.
Juhla oli vaikuttava vaikka niin vakava, että muistojen
musiikki toi kyyneleet silmiin. Toisaalta miksi ei olisi saanut kyynelehtiä,
eläytyä yhteisiin tarinoihin, talvisiin tunteisiin?
Julkinen keskustelu on jakautunut kahtia: toisia tekstit ja
varsinkin valinnat ovat ärsyttäneet; toiset taas kokivat päässeensä osallisiksi
juhlasta, osallistuneensa yhteiseen juhlaan eikä vain katselemaan ja arvioimaan
iltapukuja ja kuulemaan joka vuosi kuultuja vastauksia ikuisuus-kysymykseen:
Mitä itsenäisyys sinulle merkitsee?
Itsenäisyysjuhla vei katseen menneeseen, näytti yleisön
kansallispuvut ja lottapuvut, joita harvoin nykyjuhlissa näkee. Lottapuvut toivat
tuulahduksen sodasta ja sen konkretiasta. Samalla tavalla vanhat valkoharmaat
sotaveteraanit muistuttivat niistäkin, joiden mieli murtui, niistä, joita ei
juhlapuheissa muistella. Ville Kivimäen Tieto-Finlandian voittanut teos
Murtuneet mielet (2013) on rajua luettavaa: se paljastaa todellakin sodan
mielettömyyden. Teos ja Nelson Mandelan kuolema Suomen itsenäisyyspäivän
aattona nostivat päivän keskiöön pohdinnan, ei niinkään juhlintaa.
Jokainen juhla on juhla omassa kontekstissaan. Miksi ei ole
iloa itsenäisyyden juhlimisessa, kysyi joku. Mietin samaa ja vastaan:
itsenäisyys koetaan lahjana. Siitä on pidetty kiinni, sitä ei ole menetetty.
Lahjaa ei ole annettu pois. Siksi itsenäisyyspäivä on vakava juhla. Lahjaa
kunnioitetaan. Eikä lahjahevosen suuhun saa katsoa, lahja otetaan sellaisena
kuin se annetaan. Lahjaa ei arvostella.
Toisen maailmansodan lahja italialaiselle ruokakulttuurille
oli spagetti alla carbonara. Tarina kertoo ruoan syntyneen Roomassa. Erään
tarinan mukaan amerikkalaiset
miehittäjät halusivat syödä munia ja pekonia aamiaisekseen kuten kotonakin.
Italialaiset lisäsivät ruokaan spagetin. Toinen tarina kertoo, että
amerikkalaisissa avustuspaketeissa oli munia ja pekonia – ja näistä aineksista
syntyi täyttävä ruoka, jolla nälän, sodan ikuisen seuralaisen, sai pidettyä
loitolla.
Taidehistorioitsija Tuula Karjalainen kertoo Tove Jansson -elämäkerrassa
Tee työtä ja rakasta (2013), kuinka Suomessa sodan aikana kerättiin marjoja,
sieniä, yrttejä, lehtiä. Janssonien perheen taloudenhoitaja Impi ”poimi
perheelle apiloita, vadelmanlehtiä ja ’mitä vain – meistä on tullut varsinaisia
ruohonsyöjiä, jos joskus saa syödä lihapalan, tuntee itsensä oudoksi ja
villiksi kuin Tarzan’.” (Tove Janssonin kirje Eva Konikoffille 22.7.1942)
Spagetti carbonara on tarzanien ruokaa: se on täynnä
proteiineja ja rasvaa. Se on talvinen täyttöruoka, jonka lempeys lämmittää
pakkasessa ja lumimyrskyssä. Roomalainen sota-ajan ruoka tuo ilon myös
suomalaiseen ruokapöytään. Ehkä se ei kuitenkaan mahdu itsenäisyyspäivän coctail-palojen
ja piirasten joukkoon. Seuraavan itsenäisyyspäivän juhlaruokiin voisi ujuttaa
sota-ajan teemaakin: ainakin ruoka olisi kotimaista lähiruokaa, ja terveellistä
lihatonta. Joukkoon voisi tietysti sujauttaa yhden lihapalan kullekin
juhlijalle, jotta jokainen saisi tuntea itsensä tarzaniksi.
 |
| Nosta kulhosta kahdella haarukalla sopiva annos lautaselle spagetti alla carbonaraa, joka kuvassa on valmistettu riisinuudeleista. |
Spagetti alla carbonara
kahdelle
1 pkt amerikanpekonia (170 g)
3 – 4 valkosipulinkynttä
1,5 dl juuri raastettua grana padano –juustoa
1 kananmuna
tilkkanen ruokakermaa
1 rkl mustapippurirouhetta
hiukan suolaa
spagettia tai riisinuudeleita
Pilko amerikanpekoni noin sentin levyisiksi suikaleiksi.
Levittele ne paistinpannulle. Lisää niiden päälle kuoritut ja puoliksi pienityt
valkosipulinkynnet. Hauduta pekonit rapeiksi omassa rasvassaan. Jos pekonista
irtoaa paljon rasvaa, kaada ne kypsinä lautaselle, jonka päällä on paksu kerros
talouspaperia. Anna rasvan imeytyä paperiin.
Raasta juusto. Sekoita kastikeainekset: vatkaa munan rakenne
haarukalla rikki, lisää joukkoon juustoraaste. Lisää seokseen kermaa, jos seos
tuntuu liian paksulta. Alkuperäisessä roomalaisreseptissä ei ole kermaa.
Sekoita kastikkeeseen juuri rouhittu mustapippurirouhe ja hyppysellinen suolaa.
Keitä pasta al dente –kypsäksi suolatussa vedessä. Kaada
vesi pois. Sekoita kuuman spagetin tai nuudelien joukkoon kastike ja sen
jälkeen paistetut pekonin ja valkosipulin palat. Jätä pekonipaloja vielä
tarjoiluannoksen päälle koristeiksi. Tarjoile kulhosta. Nosta spagettia tai
nuudeleita italialaiseen tapaan kahden haarukan avulla lautaselle sopiva annos.
Nauti kuumana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti